Gorilla katsoi minua häijysti pienillä, ilkeillä silmillään ja tokaisi sitten: "Hyvä on, sinä voitkin ajaa." Hän virnisti minulle ja nauroi häijysti heilutellen avaimia minun nenäni edessä. Minä nappasin avaimet nopeasti ja toivoin, että Gorilla sulkisi suunsa, sillä sen alkoholilta lemuava hengitys sai vatsan kääntymään ympäri. Minä en uskonut pystyväni pitelemään oksennusta enää paljoa pitempään.
Naurettuaan tarpeeksi Gorilla pyyhki nenänsä farkkutakin hihaan ja lähti maleksimaan autolle päin. Liima seurasi sitä kuin lammas, mutta Jussi hivuttautui ihan minun lähelleni ja yritti virnistää anteeksipyytävästi. Ei sillä, että sen olisi tarvinnut. Eihän sillä mitään hätää ollut, kun kukaan ei odottanut sen ajavan rakkinetta jota se tuskin osasi edes käynnistää.
Kumman meistä idea oli ollut lähteä mukaan tähän hulluuteen? Minun - Jussi ei olisi ikinä keksinyt mitään näin typerää -, se oli kokonaan minun ideani.
Minä istuuduin auton etuistuimelle ja yritin kovasti olla yskimättä keuhkojani pihalle; auton virkaa toimittavan ruosteisen romukasan verhoilu haisi homeelle ja ilma oli tupakan savun kyllästämää - joku olisi voinut ottaa veitsen ja leikata siitä palasia. Min vedin pari kertaa henkeä ja käänsin sitten avainta. Avaimenreikä oli täynnä ruosteläikkiä, mutta avain kääntyi siinä kuitenkin helposti. Aivan liian helposti, jos minulta olisi kysytty.
Auto lähti liikkeelle käheästi yskien, ja muut autossa istuvat vislasivat. Minun vieressäni istuva Gorilla laittoi kasettisoittimen päälle ja käänsi nupit kaakkoon. Michael Monroen ääni oli halkaista minun korvani, mutta Liima hoilasi mukana kuin ei mitään. Kertosäkeen kohdalla hän korkkasi muutaman olutpullon ja laittoi ne kiertämään. Pulloista nouseva lemu oli ehkä jopa kamalampi kuin Gorillan hengityksen ominaistuoksu, mutta minä join silti, sillä tiesin coolien ja kovien tyyppien juovan olutta. Minä halusin olla molempia.
Meno autossa alkoi käydä pikkuhiljaa riehakkaammaksi: Jussi intoutui laulamaan Liiman mukana ja kohta Gorillakin yhtyi heihin. Up Around the Bend sai versioin, jota kamalampaa tuskin on koskaan kuultu. Minä pysyttelin hiljaa ja keskityin juomaan olutta, joka sai tien muuttumaan pikkuhiljaa yhä sumuisammaksi ja keinuvammaksi. Gorilla joutui pelastamaan meidät pari kertaa suistumasta ojaan, mutta siltikään kenenkään mieleen ei juolahtanut, etten minä ehkä ollut ajokunnossa. Edes minä en enää siinä vaiheessa osannut ajatella sitä.
Öinen tie oli ollut pitkään autio, mutta sitten - aivan yhtäkkiä - auton valokiilaan hyppäsi jänis. "Aja päälle vaan", Gorilla kannusti, ja muut hurrasivat. Minun kävi kuitenkin sääliksi jänistä, tai oikeastaan minulla kävi sääliksi vatsaani, joka ei ikinä kestäisi jäniksen verisiä jäänteitä, ja siksi minä käänsin auton nopeasti viereiselle kaistalle kädet hikisinä ja sydän tykyttäen. Pojat huusivat pettyneinä, ja se pieni ruskea jänis hävisi ruohikkoon tajuamatta laisinkaan, että minä olin juuri pelastanut sen joutumast lihanötkötiksi keskelle moottorietietä. Ei tiedä, saattoihan sillä olla tyttökin jossain odottamassa. Jänis oli poika, siitä minä olin aivan varma, ja sillä oli tyttö odottamassa jossain.
Minulla ei ollut tyttöä odottamassa missään, ja se masensi minua. Gorillalla oli tyttöjä joka päivälle ja Liimallakin oli Kati, joka oli vähintään yhtä säälittävä takertuja kuin Liimakin. (Liima väitti saaneensa nimensä imppaamisesta, mutta oikeasti se oli saanut sen vain koska on säälittävä perässäroikukkuja Minäkin olin, mutta ei minulla silti ollut lempinimeä. Minä en ollut sen arvoinen.)
Jussillakin oli ollut tyttö, Sandra Jessika, mutta ne erosi jo monta kuukautta sitten. Tyttö sanoi, että Jussi oli tylsä ja sen olisi turha anella häntä takaisin. Eikä Jussi anellut - asia, josta minä olin todella ylpeä. Minäkään en anelisi ketään takaisin, vaikka en minä kyllä eroaisikaan kenestäkään. Jos minä saisin jonkun tytön, me ei varmasti erottaisi.
"Mikä hemmetti sua vaivaa?" Gorilla huusi, ja minä heräsin ajatuksistani. Me ajoimme edelleen vastakkaisella kaistalla, mutta niin ajoi myös sininen Volvo, joka ei varmasti ollut ollut siellä äskettäin. Minä yritin väistää epätoivoisesti, mutta epäonnistuin humalatilani vuoksi. Minä olin kännissä, kuten isäni asian ilmaisisi. Ja vaikka humalatilani oli jo edennyt siihen pisteeseen jossa ajatteleminen alkaa olla vaikeaa, minä tiesin tasan tarkkaan mitä isä tekisi jos saisi tietää asiasta. Minä pelkäsin, vaikka tiesinkin etteivät coolit tyypit pelkää vanhempiaan. Juuri sen takia minä halusin olla cool, kova ja suosittu - jotta minä en enää pelkäisi vanhempiani.
Mutta minä en tuntenut oloani enää cooliksi tai kovaksi.
Rysäys sen sinisen Volvon kanssa sai minut palaamaan takaisin todellisuuteen. Irtautumaan ajatuksista, jotka tuntuivat heittelehtivän minun päässäni sumeina ja vailla alkua tai loppua. Rysäys sai minut paiskautumaan auton rattia vasten ja Gorillan lentämään ikkunalasin lävitse.
Se rysäys sai myös sen sinisen Volvon lytistymään pahemman kerran, ja toivuttuani shokista minä huomasin veren roiskuneen sen sinisen auton konepellille. Kuljettaja ei liikkunut, ja minä tiesin mitä minun pitäisi tehdä. "Tarkista tilanne, hälytä, varoita, pelasta ja opasta", minun aivoni huusivat sydämen jyskyttessä tahtia. "Tarkista tilanne", ne huusivat, mutta minä vain istuin paikallani kykenemättä mihinkään. Minua oksetti ja sattui, mutta oireet eivät johtuneet saamistani ruhjeista. Ne johtuivat siitä miehestä.
Sillä oli varmaan ollut tyttö odottamassa jossain.
Jussi kirosi raskaasti takapenkillä ja piteli päätään kaksin käsin. Muuten se näytti olevan ihan kunnossa - toisin kuin Liima, joka makasi sen sylissä kasvot oksennuksessa. Jussi tönäisi sitä kevyesti mutta se ei reagoinut mitenkään. "Mikä sillä oikein on?" minä kysyin. "Onhan se kunnossa?" "Hemmetin idiootti", Gorilla murisi minulle lasinsirujen seasta. "Kännissä se on kuin käki ja varmasti sammunut."
Minä katsoin tajutonta Liimaa ja kysyin: "Mitä me nyt tehdään?" Hiljaa makaava Liima sai minut muistamaan sen Volvon kuskin ja aloin melkein itkemään. Me oltiin pulassa. "Mitä me oikein nyt tehdään?" Jussi kysyi - sama ajatus oli näemmä juolahtanut sen mieleen, vaikka ei sillä mitään hätää ollut. Sen vanhemmat olivat tosi rentoja tyyppejä. "Me juostaan", minä kuulin värisevän ääneni sanovan, "me juostaan ja toivotaan ettei jäädä kiinni."
Se ei ollut mikään hyvä suunnitelma, minä tiesin sen, mutta parempaakaan minä en keksinyt. Me oltiin humalassa, niin humalassa, että poliisit olisivat varmasti vieneet meidän oikopäätä kotiin vanhempiemme luokse. "Jätetään Liima tänne", minä vielä lisäsin virnistäen epävarmasti. "Jätetään Liima tänne ja annetaan poliisien löytää se." Gorilla katsoi minua hetken tyhmänä ja alkoi sitten nauraa. Sen humalaiset aivot laskivat nopeasti yhteen kaksi plus kaksi, ja sitten se hyppäsi konepelliltä alas ja käski meidän raahata Liima etupenkille, kuskin paikalle.
Me raahattiin Liima eteen Gorillan katsoessa vierestä ja neuvoessa meitä kuten parhaaksi vain katsoi. Se hymyili minulle ja sanoi: "Hitto sä, Välkky, olet nero. Ihan saakelin nero." Se nauroi taas, ja minusta tuntui yhtäkkiä paremmalta kuin moneen päivään. Minä olin yhtäkkiä cool ja suosittu ja kova - ja minä kuuluin johonkin. Minä olin Välkky.
Liima raahattiin eteen, sidottiin turvavöillä penkkiin kiinni ja jätettiin sitten oman onnensa nojaan. Se sai jäädä siihen retkottamaan meidän juostessa kaupunkiin päin niin nopeasti kuin me vain pystyimme. Minä vilkaisin vielä kerran onnettomuuspaikalle enkä tuntenut oloani enää edes pahaksi. Mitä me tehtiin oli väärin, mutta silloin minusta tuntui oikealta.
Kevyt yötuuli hengitti pienin sykäyksin, ja minä tiesin kellon olevan jo pitkälti päälle minun kotiintuloaikani.
