Mulle tulee aina outo fiilis kun katson sitä. Meidän katseet kohtaa hetkeksi - ihan vaan pikkuiseksi -, ja joka kerta se tuntuu yhtä hyvältä. Joskus se vielä virnistää, mikä vaikeuttaa mun keskittymistäni ihan pirusti. Tulee ajateltua asioita ja huomaan taas kuinka... noh, te varmaan arvaatte.
Yöllä me ei olla vielä kertaakaan oltu toistemme luona, mutta yllättävää kyllä se ei haittaa. Päivälläkin ehtii, ja oikeastaan luonnonvalo on paljon hehkulamppua parempi; pääsee paremmin tunnelmaan. Eka kerta oli aika jännä, me oltiin tunnettu ehkä tuurilla kuukausi, kun se nousi puheeksi. "Onko sulla ollut muita? Olisinko mä eka?" Miksi tytöiltä aina kysytään sellaisia asioita? Ei mulle olis tullut mieleenkään tietää olenko eka. Tai myöhemmin: olinko hyvä. Tai siis, olisi aika inhottavaa kuulla olleensa edellistä huonompi... Anyway, ei se ollut ihan niin kuin kirjoissa on opetettu. Lähinnä sotkuista sähellystä - kortsu meni kyllä ihan helposti päälle, mutta myöhemmin meillä nousi eteen kysymys: miten se hävitetään? Tai siis, ei kai sitä nyt ihan keittiön roskikseen viittis heittää... Kuulostaa vähän tyhmältä - sen uskon - mutta ei voi mitään, oltiin molemmat vielä vihreitä. Ja kyllä se siitä, nyt menee jo paljon paremmin. *virn*
Viime aikoina ollaan vaan alettu miettimään sitä kortsua uusiksi. Toisaalta onhan se ihan hyvä ja näin, mutta kyllä pillerit olis loppujen lopuksi paljon helpompia käyttää. (Ei aina tarttis miettiä, että pitääkö käydä kaupassa ennen kuin nähdään ja näin...) Mutsille oon puhunut jo pariin otteeseen silleen by the way, mutta musta tuntuu, että se on vähän arvannut mistä oikein on kyse. Ei sillä, että tää mikään salaisuus ole, jotenkin vaan ällöä ajatella äidin tietävän... Mutta ihan sama - kunhan ei vaan ala mitään seksivalistusta pitämään.
Mutta toisaalta... oon mä miettinyt vähän eroakin. Me ollaan oltu yhdessä reilut 9kk, eli miltei vuosi (joulukuun 5. tulisi vuosi täyteen <3 < /3 ). Hirveen pitkä aika silleen. Emmä tiijä, meillä on mennyt tosi hyvin ja näin, se vaan. Mä oon alkanut vaan ajatteleen, ettei me loppujen lopuksi olla edes niin samanlaisia. Molemmilla on ne omat jutut, ja yhteistä aikaa on tosi vaikea löytää. Puhumattakaan siitä, että opiskelujen takia meille tulee reilut 150 kilometriä välimatkaa... Äh, menee taas ihan liian vaikeeksi kaikki. ):
- - - - -
Nokun tekee mieli kirjoittaa, enkä jaksa jatkaa tuota yhtä novellianikaan. Sitä kirjoittaessa kun pitäisi oikeasti _ajatella_. ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti