Well well well, Lord, what can I tell?
I've been sinning three more days - am I now going to hell?
I commit sins everyday but I never give my soul away
'Cause I still got some respect for you in the end
(The 69 eyes - Only you can save me)
Tänään on tullut hieman taas pohdittua tavallista enemmän. Tai paljonhan minä mietin jatkuvasti - tuossa eilen ajattelin kirjoittavani tänne älykkyydestä, mutta en sitten saanut mitään kunnollista aikaiseksi. Teksti vain tuntui jäävän ihan ilman henkeä ja turhaannuin.
Mutta siis, juteltiin tänään koulussa yhden pojan kanssa - kyllä, meillä oli lauantaityöpäivä, mutta ei siitä sen enempää. Keskustelu alkoi maanantaisesta kirjakuulustelusta ja sitä kautta siirtyi sitten Väinö Linnan romaaneihin ja Tuntemattomaan sotilaaseen ja armeijaan. Poika sanoi odottavansa armeijaa, joka sitten jotenkin jäi mieleen ja pulpahti pinnalle myöhemmin:
Kotiin tullessani katselin taas vaihteeksi televisiota, ahmin kakkua ja yritin kaikin voimin välttää siivoamista. Lopulta oli kuitenkin pakko siirtyä omaan huoneeseen, mutta siellä pölyharjan sijaan käteen tarttui kirjastosta mukaan nappaamani kirja; Nunnan tarina. Aloin selailemaan kirjaa mielenkiinnosta ja se olikin aivan uskomattoman hyvä. Toisin kuin useimmissa lukemissani nunnakirjoissa, tässä päähenkilö ei ollut nöyrä tai kuuliainen, vaan ihan tavallinen nainen, joka pyrki täydellisyyteen omista virheitään huolimatta ja niitä häveten. Ja juuri tämä kirja laukaisi minussa halun pohtia omaa mielenheikkouttani. En uskonnollisesti, vaan ihan maallisissa asioissa. Totuushan on, ettei minulla ole mitään selkärankaa - siirrän asioita siirtämistä päästyäni, välttelen velvollisuuksia ja kartan ruummiillisia ponnistuksia kuin ruttoa konsanaan. Esimerkkinä armeija. Minä pyrin kaikin tavoin tasa-arvoon, mutta silti olen sitä mieltä, ettei armeijaa missään nimessä pitäisi pakollistaa naisilla - ja mitä muuta se oikeastaan on kuin heikkoutta itseään? Minä teen päätöksiä ja vaatimuksia tunteiden ja oman mukavuuteni nimissä, en järkisyistä tai muiden parasta ajatellen.
Nämä olivat varsin masentavia ajatuksia, mutta ehdottomasti tarpeellisia. Sillä miten muuten minä voisinkaan koskaan muuttaa itseäni?
Hei! Tätä lukiessa alkoi melkein hävettää omat jonninjoutavat höpinäni omassa blogissani:D Mutta vain melkein!
VastaaPoistaKukapa ei tahtoisi olla laiska, hmnh. Ei kaikessa tarvitse olla vahva (luulisin) mutta olisi kieltämättä ihan mielenkiintoinen kokemus mennä armeijaan. Meinaan vain sillä, että kun katsoo vaikkapa ikäisiäni poikia, niin ihmetyttää, miten ne siellä pärjäävät, WOWin maailmasta todellisuuteen. Ja miten minä pärjäisin... kuka tietää, ehkä menenkin.
Niin muuten, olen radolan Toyan:D